Istuin viime viikolla Ylen ja Aalto-yliopiston järjestämässä Spot On – Locative Media -seminaarissa, jonka tarkoituksena oli valottaa erilaisia tapoja, joilla paikkatietoa voisi hyödyntää journalismissa.  Seminaarin yleisannista on mielestäni hyvä blogaus täällä, joten en mene nyt siihen sen enempää kuin että totean seminaarin keskittyneen enempi paikkatietopalveluihin kuin journalismiin.

Päivän ensimmäisen pääpuheenvuoron pitäjä, freelancertoimittaja ja ”digistrategisti” Kevin Anderson piti kuitenkin raikkaan puheenvuoron, joka herätti jos jonkinmoisia ajatuskulkuja.

Anderson puhui aluksi informaatiotulvasyndroomasta (IOS, Information Overload Syndrome): aivomme vastaanottavat yhä enemmän tietoa päivässä. Esimerkiksi Twitterissä viserretään tällä hetkellä noin 90 miljoonaa tweettiä päivässä, 800 joka sekunti. Kunnianarvoisa Wall Street Journal tuotti vuosikymmen sitten 22 000 artikkelia vuodessa. Nyt juttuja syntyy 21 000 – puolessa vuodessa. Andersonin mukaan tämä tyhmistää meitä. Kun tietoa tulee yhä enemmän, ihmiset eivät jaksa enää syventyä ja keskittyä monimutkaisiin uutisjuttuihin. He eivät ymmärrä kontekstia, eivät syitä ja seurauksia. Tämän vuoksi erilaiset julkkis- ja rikosuutiset ovat niin suosittuja: niissä on selkeä tarina, alku ja loppu, hyvikset ja pahikset. Niitä on yksinkertaisesti helppo ymmärtää.

”We are not serving our audience better – we are causing information overload!”

Onkohan kukaan pohtinut tätä näkökulmaa mediatalojen kehitysseminaareissa? Tohdin epäillä. Nimittäin sen verran hanakasti tunnutaan lukijoita kosiskeltavan mukaan journalistiseen uutistyöhön: ”Olitko paikalla? Lähetä kuva!” julistetaan yhden jos toisenkin uutissaitin etusivulla. Hesarin Oma Kaupunki -sivusto julkaisee lukijoiden omia uutisia, SuomiTV kehottaa katselijoita lähettämään ”omia uutisiaan” ja niin edelleen.

Sosiaalinen media on nyt päivän sana ja ihmisiä halutaan osallistaa. Tulkaa mukaan, tehdään yhdessä!

Ja niinpä ”omat uutiset” ovat sitten tyyliä ”Vadelmankeruureissu Kangasalla” tai ”Törkeää, roskakatokseemme oli viety nojatuoli ja televisio”.

Minusta tämä on mennyt ihan pöljäksi. Miksi toimittajat ulkoistavat oman osaamisensa ja ammattitaitonsa kansan syville riveille? Ei keskiverto mediankuluttaja ymmärrä uutiskriteereistä, lähteiden käytöstä, siteeraamisesta, tiedonlouhimisesta ja analysoinnista. Ulkoistavatko lakimiehet päätöksentekonsa yleisölle? ”Äänestäkää, kuinka monta vuotta linnaa tälle kaidalta polulta poikenneelle sällille pistetään!” Tai lääkärit: ”Ottakaa kantaa: intuboidaanko vai ei?”

Liioittelu liioitteluna, mutta vakavasti puhuen: tämä yleisön tuottama tuuba on silkkaa uutissaastetta. Juu, ne jutut voi jättää lukematta, mutta otsikot pomppivat silmillemme uutissivustojen etusivuilla, linkkeinä Twitterissä tai otsikkoina Amppareissa. Eli ennen kuin ne voi jättää omaan arvoonsa, ne ovat jättäneet jälkensä verkkokalvoillemme. Käytännössä kuormittaneet aivojamme.

Kevin Anderson totesi, että journalismin pitäisi keskittyä relevanssiin, merkityksellisyyteen. Olen samaa mieltä. Sosiaalinen media antaa ihmisille välineet osallistua ja tehdä yhdessä. Siihen ei mielestäni tarvita journalismia tai mediataloja hääräämään. Uutistoimittajat keskittykööt siihen, mihin heidät on koulutettu: tuottamaan merkityksellisiä sisältöjä.

Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että lukijat tai inhimilliset näkökulmat pitäisi hylätä.